*

Emilia Kukkala Lokeroimattomia ajatuksia. Älä edes yritä.

Kuka elää ja kenen kustannuksella

Tämä on blogikirjoitus. Blogikirjoituksen mitta on vapaa. Jos et jaksa lukea, jätä lukematta äläkä kitise. Julkaistu Pantterin puremia -blogissa 28.11.


Ajankohtaisen kakkosen teemailta 27.11. pysyi yhtä kaukana itse asiasta kuin pelkäsinkin. Piti puhua "syrjäytymisestä", mutta köyhyydestä ei saanut puhua, eikä siitä, mistä se johtuu. Viittaukset ongelmien alkusyihin ohitettiin täysin. Sitä kelaa ei kukaan uskaltanut lähteä purkamaan, vaikka sitä yritin tarjota ja yritti pari muutakin keskustelijaa.

Enimmäkseen lässytettiin, että työ miehen tiellä pitää ja kaikki työ on arvokasta. Esimerkiksi se sivuutettiin täysin, että silloin siitä varmaan pitäisi maksaakin jotain. Sitä paitsi, kaikki työ ei ole arvokasta. Yhteisölle hyödyllinen työ on. Osa on suorastaan vahingollista.

Tukevasti pysyttiin annetuissa raameissa: heristeltiin sormea ja kerrottiin nyyhkytarinoita. Oltiin niin hyviä ihmisiä, että.

Hyi helvetti.

Jo on aikoihin eletty, mietin. Täällä sitä istutaan jonkun todellisuudesta karanneen tontun kanssa, joka väittää naama (melkein) peruslukemilla, että kilpailussa voi olla pelkkiä voittajia. Että rikkaiden rikastuminen ei ole köyhiltä pois.

Kaikenlainen höpsisti.

Eipä tietenkään ole pois. Kaikki kiinalaiset tehdastyöläiset esimerkiksi ovat vain niin vitun tyhmiä, että kituvat koko lyhyen elämänsä huvikseen maanpäällisissä helveteissään. Eikä yritysjohtajien miljoonilla ole mitään tekemistä sen kanssa, että hänellä on orjia tehtaassaan.

Suomalaisten pomojen miljoonilla ei tietenkään ole mitään tekemistä sen kanssa, että joka kymmenes työssäkäyvä ei saa työstään palkkaa - palkkatyön ulkopuolisesta työstä puhumattakaan. Eikä sen kanssa, että maassa on satojatuhansia työttömiä, niin että palkat ja työehdot saadaan pidettyä kyllin matalina. Ei sen kanssa, että moni ei tule toimeen työllään. Ei sen kanssa, että moni kuolee sorvin ääreen ennen aikojaan.

Rikkaiden rikastumisella ei luonnollisestikaan ole mitään tekemistä sen kanssa, että ihmisiä kohdellaan ongelmajätteenä tai pelkkänä talouden biopolttoaineena, tilanteesta riippuen. Heti kun hän lakkaa tuottamasta, sairastuu tai vanhenee, hän lakkaa olemasta mitään. Hänellä ei ole enää edes välinearvoa.

Herätkää nyt vittu. Nielettekö te tämän?

Nielettehän te, niin kauan kuin itse saatte oman murunne pullasta, vaikka kuinka pienenkin. Perseennuolennallakin voi tulla toimeen, ainakin jonkin aikaa. Mutta niitä, jotka eivät saa sitä muruakaan - vaikka paistaisivat peltikaupalla pullia päivät pääksytysten - on yhä kasvava joukko.

Eikä tämä ole luonnonlaki, toisin kuin kaiken maailman tontut väittävät, vaan tieten tahtoen juuri tällaiseksi rakennettu järjestelmä. Ja siltä osin, kuin se kusee - ja sehän kusee, katsokaa nyt Eurooppaa - siihen voidaan vaatia muutosta. Asioita voi tehdä toisin. Kaikkeen ei ole pakko suostua.

Sikäli kunkin elämä todella on tämän omissa käsissä.

Ei ole mitään jumalaa, joka julistaa: vaihtoehtoja ei ole. Ja jos olisikin jumala, niin ainakaan se ei ole kapitalismi ja vielä vähemmän sen harrastelijatonttu. Ei, vaikka itse niin julistaisi.

"Jos ette tee halvemmalla ja enemmän, me mennään Kiinaan", sanovat. Tai milloin minnekin, uhoavat. Menisittekin, tullaan paremmin toimeen ilman teitä. Mutta eivät mene, eivät ennen kuin ovat imeneet kaiken tyhjiin.

Ihmisistä, yksilöistä, heidän ainutkertaisista elämistään.

Itse me päätämme, haluammeko elää maailmassa, jossa lipevimmät idiootit päättävät, mikä on totta. Totta on se, mikä on heille eduksi. Jos lumi on mustaa, se on mustaa, koska se on pukusankareille eduksi. Ja sitä on uskottava, kenellä on kallein puku.

Kuka muuta väittää, on katkera pelottava inhottava arvaamaton.

Keisarilla ei ole housuja!

Eipä tosiaan itsekruunattu keisari arvannut, että joku kehtaisi olla hänen kanssaan eri mieltä. Onhan se loukkaus pyhää egoa kohtaan. Jos on tottunut olemaan nuoleskeltavana, on tosi kenkkua, kun joku ei pokkuroikaan. Ihan se hajottaa.

Ei ihme, että Jari Sarasvuota pelottaa (niin hän itse sanoi). Hän pelkää kuollakseen, että eräs hyvin yksinkertainen perustotuus sanotaan ääneen: pääomaa kasataan hyödyntämällä inhimillistä työtä.

Sietääkin pelätä.

Ei ole rikkautta ilman jonkun muun tekemää työtä. Se ei ole väite eikä ideologiaa, se on fakta. Vähän kuin 1+1=2. Kukaan ei ole niin kova jätkä, että rikastuu pelkällä omalla työllään. Ei edes eikä varsinkaan Sarasvuo, joka myy puutaheinää - ja saa valtiolta yllin kyllin ilmaista mainostilaa paskanjauhannalleen, kuten eilenkin.

Toimeen voi palkkatyöllä tulla, mukavastikin, jos vain on palkat, työolot ja -ehdot kohdallaan, mutta silloinkaan ei parane unohtaa, että me länkkäreinä elämme joka tapauksessa halpatyövoiman maiden ihmisten selkänahoista, duunarit ja pomot. Tämä on todettavissa näinkin helposti: tsiigaa kengänpohjasi tai läppärisi valmistumaa, mieti paljonko maksoit siitä ja paljonko sai sen tekijä.

Työ on sitä, että ihminen tekee jotain elämälle, yhteisölle ja yhteiskunnalle välttämätöntä, käyttäen taitojaan, hyödyntäen ympäristöään (luontoa). Työtä on myös uusintava työ, kuten lasten- tai vanhustenhoito. Työtä on monenlainen vapaaehtois- ja järjestötyö. Työ on välttämättömyys, mutta se ei ole yhtä kuin palkkatyö.

Työnteolla ei rikastu. Yksikään ihminen ei ole niin ylivertainen toiseen nähden, että kykenisi sen tekemään. Toisten työnteolla rikastuu, omistamisella. Jokainen työnantaja nettoaa työntekijän työpanoksella. Mitä suurempi pomon käärimä voitto on verrattuna duunarin saamaan korvaukseen, sitä lähempänä ollaan riistoa.

En tietenkään väitä, että kaikki yrittäjät ovat ilkeitä riistäjiä. Se vain on fakta, että omistaminen ei ole yhteiskunnalle välttämätöntä, työ on. Siinä kuin hyvinvointi, myös omaisuus syntyy vain työstä - mitä isompi, sitä varmempaa, että se on syntynyt toisten työstä. Työtä on ilman omistamistakin, mutta omistamista ei ole ilman työtä. Paitsi luonnonvarojen, mikä kysymys on taas omansa. Tosin ilman työtä niistäkään ei paljon iloa omistajalleen ole.

Edellinen paljon olkiukkona käytetty väite on tietysti hassu jo siksikin, että pienyrittäjän (tunnetaan nykyisin myös nimellä pakkoyrittäjä) ja itsensätyöllistäjän asema on monesti jopa palkkatyösuhteista heikompi. Käytännössä moni heistä, kuten freelancerit, myy työvoimaansa ilman työsuhteisia etuja, mutta myös ilman mahdollisuutta tehdä voittoa. He kantavat pelkät riskit. Työn ja pääoman suhde on nykyisin monimutkaisempi kuin ennen, muttei se ole kadonnut mihinkään.

Omistaminen ei edelleenkään ole työtä eikä siten luo arvoa. Toisen työstä hyötyminen ei ole työtä. Tai voi sitä sellaiseksikin kutsua, mutta silloin on turha esittää itsensä hyväntekijänä. Riippuvuussuhde on aivan toisensuuntainen.

Työ todella on arvokasta. Pirusti arvokkaampaa, kuin myönnetään.

Pomot, pelurit ja liikemiehet ovat riippuvaisia kaikista muista. Heidän tuurinsa on siinä, että muut ovat tarpeeksi kunnollisia, tunnollisia, ahkeria, vähään tyytyviä ja nöyriä.

Ja suomalaisethan ovat. Ihmiset yleensä ovat. Toiset vain käyttävät sitä härskisti hyväkseen.

Ei siis ihme, että Jartsa-boy pelkää luokkasotaa. Ei vain ole tullut noteeranneeksi, että sen aloittivat kaltaisensa jo 90-luvulla. Vuoden 1993 verouudistus ja edellisten sukupolvien hiellä ja verellä rakentaman hyvinvointivaltion alasajo olivat vasta alkusoittoa. Alkoi järjestelmällinen yhteisomaisuuden yksityistäminen ja työntekijäluokan aseman kurjistaminen. Valtion veroeuroja syydettiin yksityisille yrityksille ja syydetään edelleen.

Sivumennen sanoen, orjatyöyhteiskuntaa ylistänyt ja sosiaaliturvaa ohjelmassa haukkunut Henri Heikkinen on itse saanut Tekesin kautta valtion rahaa harrastukseensa - pelifirmaan, joka ei saanut aikaiseksi oikein mitään - 300 000 euroa.

Mutta Henri on harmiton puuhastelija. Isojen poikien kerhoissa meneillään on ennennäkemätön yhteisen omaisuuden ja kansalaisten sekä laillinen että lain ulottumattomissa oleva ryöstö. Kansalaisilta viedään, pankeille ja sijoittajille annetaan.

Yritysten toisten työllä tahkoamat ja valtion tukemat miljoonat häviävät veroparatiiseihin. Samaan aikaan ajetaan läpi lakeja, jotka piilottavat veronkierron näkyvistä entistä tehokkaammin. Yksi tällainen uudistus on hallintarekisteri. Toteutuessaan se piilottaisi suomalaistenkin pörssiyhtiöiden omistukset. Ulkomaisethan se jo piilottaa - Suomi käyttäytyy siinä mielessä itse veroparatiisin lailla.

Jatkossa ei olisi mahdollista tietää esimerkiksi, kuka poliitikko omistaa mitäkin. Uuden esitutkintalain, joka on tulossa voimaan 2014, myötä tämä ei selviäisi siinäkään vaiheessa, kun poliitikkoa epäillään esimerkiksi korruptiosta. Melko tehokas yhdistelmä, hallintarekisteri ja uusi esitutkintalaki. Mahdollistaa rikollisen toiminnan kansalaisten kustannuksella niin, etteivät raukat saa edes tietää tulleensa kusetetuiksi.
  
Ei ihme, että joidenkin mielestä ihmiset on parempi pistää kaivamaan ojaa ja toiset täyttämään perästä. Eivät ehdi ajatella. Että mitäköhän helvetin järkeä tässä on. Saati, että mistä tilanne johtuu.

Aivan sivuseikka ohjelmassa oli sellainen kysymys, tuleeko työllä toimeen. Mitään ristiriitaa ei nähty siinä, että samaan aikaan Suomessa on satoja tuhansia työttömiä, kun studiossa arvostellaan nuorten työmoraalia. Eikä kysymys ole vain työstä. Ihmisten laiskoiksi haukkumista ei estänyt sekään, että kaikille ei edes ole opiskelupaikkaa ja koulutuskaan ei takaa työpaikkaa.

Kun olisi pitänyt puhua rakennemuutoksesta, puhuttiin moraalista. Kuten tähänkin asti.

Jokainen, joka luulee oman senhetkisen hyvän asemansa olevan vain omaa ansiotaan, on ihan vitun tyhmä. Jokainen meistä seisoo jonkun toisen harteilla. Ja Suomessa kun ollaan, verovaroin on kustannettu neuvolat, päiväkodit, koulut, infra, sairaalat, koulutuksenne ja niin edelleen. Ja oltiinpa missä hyvänsä, kaikki ihmiset ovat toisistaan riippuvaisia. Sitä luonnollisesti kaihtavat eniten myöntää ne, jotka ovat eniten riippuvaisia.

Kukaan ei voi väittää selvinneensä omin apuinensa, jos ei ole syntynyt yksin metsään ja kasvattanut itse itseään siellä. Tiemmä ei ole.

Se tarkoittaa, että kaikki me olemme jossain vaiheessa elämäämme myös tuottamattomia. Kaikki, joka ikinen. Syystä tai toisesta.

Toinen kysymys on, onko ihmisellä muuta arvoa kuin tuotantovälineen arvo. Sitä voi jokainen miettiä peilin edessä keskenään. Mitä varten on täällä maailmassa, miten tuon lyhyen ajan käyttää ja kenelle siitä vastaa - vai vastaako kenellekään.

Sarasvuota vitutti ja pelotti, syystäkin. Ei ihme, että hän alusta asti hyökkäsi viestintuojaa vastaan viestin sijaan - kun ei siitä osannut osoittaa virheen sijaa. Hänelle vähän noloa, että huolella hiotut piikit menivät pahasti ohi. Jartsalla on ihmistuntemuksessa vielä paljon parantamista.

Olisi ehkä sivistyksessäkin. Hän yritti röyhkeästi käyttää työväenkirjailija Väinö Linnaa keppihevosenaan ja osoitti todellista tyylitajuttomuutta siteeraamalla toista muistamaansa kynäniekkaa miten sattuu - vain oman ideologiansa pönkittämiseksi. Eino Leino -sitaatti oli kyllä siitä hyvin valittu, että se kuvasi riemastuttavan osuvasti häntä itseään.

Uutistauolla Sarasvuo tuli ilmeisen närkästyneenä kysymään, mitä tarkoitin kommentillani, etteivät kaikki voi olla sarasvoita. Yritin selittää, että jonkunhan ne oikeatkin duunit on tehtävä, muttei hän ollut oikein vastaanottavaisella tuulella (epäilen, onko koskaan).

No, tässä vielä selväsanaisesti: ei tämä yhteiskunta pyöri, jos kaikki myisivät ammatikseen puutaheinää, kuten Sarasvuo. Kuka kouluttaisi ja kasvattaisi lapset, hoitaisi vanhukset ja sairaat, rakentaisi kaiken infran, pitäisi sen kunnossa ja puhtaana, kasvattaisi ja valmistaisi ravinnon, kokoaisi tuotteita ja tarvikkeita, kuljettaisi niitä ympäri maata ja maailmaa, ompelisi puvut ja tennarit, kuka kaataisi metsästä puun, kuljettaisi tehtaaseen, tekisi siitä paperia? Kirjoittaisi paperille: kikkelis kokkelis, vähästäpäs hiiltyi.

Studiossa kerrottiin jos jonkinlaisia "sankaritarinoita". Tähän totean vain, että kovimpia kokeneet ja syvimmältä ponnistaneet yleensä ymmärtävät pitää turpansa kiinni. Ja harva toden teolla raatamaan joutunut raatamisen ihanuudesta paasaa. (Näillä en todellakaan viittaa esimerkiksi Jonna Purojärveen, hän puhui asiaa ja hyvä, että oli puhumassa.)

Mutta muutamat muut luulivat kokeneensa koviakin ja hikoilleensa hirmuisestikin. Olevansa jotain poikkeuksia, poikkeuksellisen työteliäitä, yritteliäitä, sitkeitä tai muuten vain erinomaisia. Helpolla päässeet pösilöt, suuna päänä itseään pönkittämässä.

Oikeasti rankoista stooreista ei pienintäkään käryä.

Jos ei itselleni elämä ole muuta opettanut, niin sen on, etten omaa erinomaisuuttani ole elämässä pärjännyt, vaikka vastoin kaikkia todennäköisyyksiä pärjännyt olenkin - toistaiseksi. Nimittäin monta erinomaisen hienoa kaveria on jäänyt matkalle. Pirun kovaa. Aivan kaikkea ei kestä vahvinkaan ihminen.

Np. Tapio Rautavaara - Huutolaispojan laulu

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

29Suosittele

29 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat